Valve vei levon, päivä on vanha alkaessaan

Tässä kaupungissa on liikaa tuulta, se pyörittelee pääni tuvakseen, vie ajatukset mukanaan. Yhdestoista vuosi, sanoo unen ääni, jää soimaan kaljun miehen sävelillä. Olen punatiilisiä piippuja, tehtaan varjosta kasvanut maa, lupaus, jonka aina uudestaan rikon. Muisto on ohut, ensilumi, se on aamuun mennessä sulanut.

Koska kaikki pelit rullaa niin

Miten palataan alkuruutuun? Tilanteeseen, jossa kumpikaan ei vaatinut mitään, olemassaolo riitti, ja sanat tulivat pyytämättä.

Kertaakaan en enää tahtoisi huomata huijanneeni, pudonneeni pelistä, en enää kertaakaan heittää noppaa. Tätä peliä on pelattu niin kauan, ettei yksikään meistä voi voittaa.

Tavallisena päivänä

Hän odotti koko päivän miehen soittoa. Miehen pitäisi soittaa, että hän voisi olla vastaamatta. Ei soittanut. Lopulta hän soitti miehelle.
- Sitä vaan, että minulla ei ole ollut yhtään ikävä.
- Vai niin.
- Ei muuta.
- Vai niin.
Kun puhelu oli päättynyt, saapui mieheltä viesti. "Hyvää yötä, kulta". Hän luki viestin monta kertaa. Sitten hän poisti viestin ja meni nukkumaan.

Melankolion kaksi huonetta ja keittiö

Tulee päiviä, jolloin sataa. Sellaisina päivinä pitäisi jäädä peiton alle, maata, katsella varpaita ikkunaa vasten ja pisaroita lasin takana, sellaisten päivien pitäisi olla yleinen vapaapäivä, sairaslomaa itsestä. Sellaisina päivinä kaivetaan suru esiin puserosta, ravistellaan sitä kauluksista ja sanotaan: nyt saat puhua. Tulee sellainen päivä, avaan korvat, annan surun muuttua hengittäväksi, karvaiseksi eläimeksi, melankolioksi, joka ryömii tahmeana korvasta sisään, hidastaa liikkeet, vetää suun viivaksi ja tekee valuvian silmiin. Sadan päivän sateen kanssa, ropisen lattialle sanat, joita en ole sanonut, ihmiset, joita en enää tunne, vuosien takaiset lauseet ja kuvat. On sellainen päivä, alan sataa samaan tahtiin taivaan kanssa, päästän melankolion irti ja kuuntelen sen lauluja. Se laulaa lähtemisestä, kaipauksesta maahan, jota ei ole. Jalkani juurtuvat lattiaan, tahtovat lahota parketiksi. Silmät tekevät jokia, olohuone on kahdenvirranmaa, reiteni alkavat maatua. Sade lakkaa, tulee aurinkoisia päiviä. Aurinko ei pääse sisään, ei läpäise matalapainetta. Jalkani ovat maatuneet lattiaksi, silmissä melankuolio, aurinkoisinakin päivinä minussa sataa.

Kauan on siitä...

... kun viimeksi kirjoitti tyttö, joka on nainen ja kettu, joka kaikuna juoksee unen seinää, näppäimiä selässään. Vielä joskus minusta tulee se, mitä saduissa sanotaan.

Ne etsivät kotia

Ne etsivät kotia lainahuoneista, laittavat lainatunteita vastaantulijoiden taskuun. Takana kaikki on kehystetty: kauniimpaa ja kipeämpää. Täytyy mennä kauas, lentää läpi taivaan pakkasen ja kävellä halki kostean kuumuuden, täytyy hengittää vieraita tuoksuja, sukeltaa kaksikymmentä metriä siniseen ja ymmärtää: ei ole universaaleja sääntöjä. Joskus on rohkeampaa pysähtyä kuin jatkaa.

Pisteettoman kaukana

Tuulettimen varjot ovat huolestuneen hyonteisen siiveniskuja. Tanaan en kaipaa ketaan, jota pitaisi.

Puhu hänelle!

Kuinka kauan kestää kuinka kauan ennen kuin
kaksi viikkoa kuukautta vuotta
kaksisataa?

Aina sataa, ja sataa kulkee ajatus eikä saata
silti päästä saattamaan, päästä silittää,
päästä lähelle, lähenee ajatus mutta ajat
ovat toiset ja toiset näkevät minut toisin
ja ikävää on ikävä, ikävä ikävää
sanooko kukaan enää koskaan tyttöjä
ketuiksi
meni tämäkin